Milla Ollikainen yhdistää Lappiin, Ylläkselle sijoittuvassa rikosromaanissaan klassisen ”kuka-sen-teki�-dekkarin kiehtovaan suomalaiseen kansanperinteeseen ja vaiettuun lähihistoriaamme. Lopputulos on vahvan visuaalista. Taitava miljöön kuvaus ja kadehdittavan elävät hahmot istuvat onnistuneesti rikostarinaan, jossa äԲԾٲ säilyy herkeämättä loppuun asti. Veripailakat on raikas ja vaarallinen kuin talvinen pakkasyö.
4 tähteä ansaitsee Milla Ollikaisen esikoisdekkari, johon on jo ilmestynyt kaksi jatkodekkaria. Ollikainen voitti Liken ja Suomen dekkariseuran kirjoituskilpailun ja tämä Veripailakat ilmestyi 2013, Vesiraukka 2014 ja Pirunkuru 2015. Nimet juontavat Lapista, sillä kirjojen tapahtumat sijoittuvat Ylläksen maisemiin. Kirjojen päähenkilö on Krisse, jonka elämän suunta on alaspäin. Viina maistuu, opinnot ei. Äiti houkutteli Krissen talviselle lomamatkalle Ylläkselle, mutta pian loma muuttui enemmän painajaiseksi kuin rentouttavaksi lomaksi. Ollikaisen tyylissä on jotain Åsa Larssonmaista tunnelmaa ja plussaa annan siitä, että tapahtumat on sijoitettu pohjoiseen lumen keskelle.
Oikein fiksu ”perusdekkari�. Lyhyiden lukujen ja nopeahkojen näkökulmanvaihdosten rakenne teki lukemisesta helppoa ja sujuvaa. Äänikirjaversiona tämä saattaisi kyllä tuntua sekavalta, kuten muutama arvio moittii, mutta se uskoakseni liittyy juuri rakenteeseen, joka sopii parhaiten tavalliseen lukemiseen. Pisteet siitä, että journalistin työ oli kerrankin kuvattu uskottavasti - ja tietysti oli, kirjoittaja kun on itsekin journalisti.
En ollut ennen tämän vuotista haastetta kuullutkaan Milla Ollikaisesta. Veripailakat oli ensimmäinen lukemani kirja häneltä. En ole ollenkaan kotimaisten jännäreiden ystävä, mutta tämä oli iloinen yllätys. Koska en ole aikaisemmin kuullutkaan Milla Ollikaisesta, uskallan laittaa Veripailakat 2022 Helmet-haasteen kohtaan 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.
Menevä ja mukaansatempaava pohjoiseen sijoittuva dekkari. Sopii niillekin dekkarien ystäville, jotka eivät perusta ylenmääräisestä verellä ja suolenpätkillä mässäilystä, koska kirjassa väkivaltaa ei kuvailla mitenkään graafisen tarkasti. Hahmot puhuvat reippaasti hoon päältä, ja murretta olikin ilo lukea!
Tähdet tutuista paikoista, murteesta ja taustatarinasta (takauma). Muuten olisi jäänyt vähemmälle tähditykselle: jotenkin jäi kiireisen oloiseksi tarina. Pitää kokeilla jatko-osia, kehittyykö kerronta.
Tämä kirjoituskilpailun voittaja ei kyllä oikein vakuuttanut. Murhien motiivi jäi heikoksi, henkilöt ohuiksi ja murteella kirjoitettuja repliikkejä oli liikaa.
Murteella kirjoittaminen on haaste ja vaatii johdonmukaisuutta. Ontui välillä, mutta kokonaisuutena murteen osalta uskottavampi kuin moni muu. Noin muuten aika kevyt esitys, niin nopealukuinen että vähän meni johdannosta ja loppui ennenkuin oikein alkoikaan. Potentiaalia voi kuitenkin olla, vaikkakin toivon ettei päähenkilöistä kumpikaan seikkaile tulevissa kirjoituksissa. Oikeastaan annoin 3,5 tähteä, mutta täällä kun ei puolikkaita tunneta niin lähempänä kolmea kuin neljää.
Tartuin kirjaan suurin odotuksin, mutta tämä olikin sitten selkeä pettymys. Jotenkin tästä nopealukuisesta kirjasta jäi semmoinen 'ohut' fiilis, henkilöhahmot jäivät pinnallisiksi, enkä osannut pitää heistä. Hiihtokeskusmarkkinointinakaan kirja ei toimi, niin ammattitaidottomiksi ja viinanhuuruiksi työntekijät kuvattiin :) Murre viehätti, mutta se ei pelastanut kokonaisuutta. Saattaisin lukea jatko-osan, mutta toivelistalle asti se ei yllä.
No tämäpä yllätti. Kirjaa on siunattu rumalla kannella ja erikoisella nimellä, mutta sisältö oli ihan pätevää dekkariviihdettä. Tykkäsin tosi paljon tarinaan ympätystä taustatarinasta, johon oli ympätty myös Suomen historiaa sekä taidokkaasta lapin murteen käytöstä.
Luvut olivat välillä ärsyttävän lyhyitä, mutta toimihan se sinänsä jännitteen luojana.
Olihan tämä viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Pidin juonesta ja yksi ylimääräinen tähti tuli kyllä tutusta tapahtumapaikasta ja murteen taitavasta käytöstä. Juoni oli hyvä ja kantoi loppuun asti. Olisin kaivanut silti vähän perusteellisempaa syventymistä. Henkilöhahmot jäivät vähän ohkasiksi.
Loppupuolen luvut päättyivät sellaisiin cliffhangereihin, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Iso osa henkilöistä oli aika paperisia, mutta ehkä se kuuluu tähän genreen. (Ja se genre on... laskettelu-dekkari?) Kirja parani loppua kohden, takauma oli todella koskettava.
Luin kirjat sitten väärässä järjestyksessä ja ajattelin, että olisiko kakkososasta saanut enemmän irti jos olisi lukenut. No ei. Sillä tämä ensimmäinenhän oli sekavampi eikä lainkaan niin hyvä kuin toinen.