Å·±¦ÓéÀÖ

“Painoin pääni pulpettia vasten ja ajattelin että tämä koulu oli valtava leivinuuni jossa paistettiin laudaturylioppilaita, muita ei hyväksytty; tiesin että epäsosiaalisia, epäsosiaalisiksi leimattuja, savustettiin koulusta, keskiluokilla kun en vielä ollut "yli yhdeksikön mies" oli minuakin uhkailtu, ja minä muistin sen naapurin pojan jonka kaikki numerot oli opettajien yhteisestä sopimuksesta pudotettu, jonka keskiarvo oli juuri ja juuri laskenut lukioonpääsyrajan alle, jonka tiedettiin käyttävän huumeita. Meidän koulumme oli suljettu yhteisö, en tuntenut enää juuri ketään sen ulkopuolelta, tunsin pelkästään eliittiperheiden lapsia, eliittivanhempia, eliittikoulun opettajia, vain Jonna häilyi mielessäni jonakin saavuttamattomana poikkeuksena ja Nenekin oli eri asia. Olin opettajia vastaan, joskus, sittenkin vain harvoin, enhän kumminkaan yrittänyt muuttaa mitään, vaivihkaa asenteeni muotoutuisivat koulun asenteiden mukaisiksi, minusta tulisi kunnon kansalainen niin kuin joka helvetin idiootista tässä koulussa. Vanhempani olivat lääkäreitä, hienoista rikkaista perheistä kumpikin, äiti oli käynyt tätä samaa helsinkiläistä koulua jota minä nyt olin lopettelemassa, jopa isoäiti oli tässä samassa laitoksessa opetettu löyhyttelemään pitsinenäliinaa oikealla tavalla. Tällaisista vaikutteista oli peräisin minun keskeneräinen maailmankatsomukseni, en välittänyt mistään, paitsi tytöistä joita parhaan taitoni mukaan metsästin leveään sänkyyni. Kävin koulua koska minut oli sinne pikkupoikana passitettu, haavelin lääkärin urasta, en tiennyt miksi haaveilin mutta haaveilin kumminkin; koska minulle ei ollut kovinkaan vaikeaa menestyä koulussa sain pontta haaveilleni, ylpistyin, käytin "älykkyyttäni" hyväkseni tyttöihin vaikutusta tehdessäni, niin kuin Sannaan joka taisi pitää minua suurenakin nerona, ja minä syytin koulua enkä tiennyt oliko sekään oikein.”
― Harri Sirola, Abiturientti

“Mä oon kuuden lapsen yksinhuoltaja, Anna-Maija toisti, ikään kuin he olisivat jotenkin osavastuussa Anna-Maijan panoksesta liikakansoitukseen, ja A:n vatsaa väänsi.”
― Iida Rauma, Hävitys : tapauskertomus

“Kohtahan meinataan kieltää jo suvivirren laulaminen kouluissakin ettei ulkomaalaiset tai niiden perseitä nuolevat suomalaiset vouhottajat pääsisi syyttämään koulua rasistiseksi.”
― Tony Halme, °Õ³Ü´Ç³¾¾±´Ç±èä¾±±¹Ã¤

“Meidät oli lähetetty jonottamaan opinto-ohjaajan oven taakse ja saamaan häneltä ammattiapua tulevaisuutemme suhteen. Hän oli erittäin ylpeä tietokoneensa uraohjelmasta ja esitti minulle sarjan monivalintakysymyksiä. Naputti vastaukset yhdellä sormella. Haluatko työskennellä sisällä vai ulkona? Ulkona. Haluatko työskennellä eläinten vai ihmisten parissa? Jne. Kun tätä oli kestänyt varttitunnin, tietokone alkoi täristä ja sylkäisi pian paperin. Sen mukaan minusta pitäisi tulla "ELÄINTARHAN HOITAJA". Kuten isä asiasta kuullessaan totesi: "Jumalauta! Helvetin ääliöt." Sitten hän hytkyi naurusta eikä saanut sitä loppumaan millään.”
― James Rebanks, The Shepherd's Life: A People's History of the Lake District

“Yhtä asiaa Antti toivoi eniten: että hänellä olisi tyttöystävä. Joillakin sellainen kuulemma jo oli, ainakin jos välituntipuheita oli uskominen. Villeimpien huhujen mukaan jotkut olisivat seurustelleet yli kaksi viikkoa. Sellaista ei Antti voinut käsittää. Se oli yhtä uskomatonta kuin se, että aikuiset kävivät töissä joka päivä, aamusta iltaan, niin että lopulta heillä oli varaa ostaa oma talo, lämmin koti, jossa oli siisti keittiö ja valkoiset lattialaatat ja seinän kokoinen taulutelevisio ja kaapit täynnä ruokaa ja puhtaita astioita.”
― Antti Rönkä, Nocturno 21:07

“Ihan tosissaan, A sanoi, ne eivät kyenneet pitämään heille asiallista seksivalistusta mutta kertoivat kyllä, millä menetelmällä Anna-Maijan ex-mies oli surmannut itsensä, sellaista se oli 1990-luvulla ja Kaarinassa.”
― Iida Rauma, Hävitys : tapauskertomus

“Kun Ruutusotilas astuu solakoiden lamppujen huonosti valaisemaan luokkahuoneeseen, salaperäisenä ja kumarana, ainevihkopino kainalossaan, tunnen kirkkaasti elämän merkityksen.

Se on odotus.
³§¾±±ô±ôä

viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen jaksan odottaa, että Ruutusotilas paljastaisi salaisuuteni, katsoisi sanojen läpi alas syvyyteen ja näkisi rikkaan, rikkinäisen maailmani, joka heijastuu sanojen vääristämän kalvon läpi kuin uponnut, mudan ja korallien peittämä Atlantis.”
― Pirkko Saisio, Vastavalo