Å·±¦ÓéÀÖ

“Me olimme tehneet yhdessä ihmisen ja nähneet, kun hän kuoli. Joskus minusta tuntui, että meitä yhdisti fyysinen side, pitkä köysi Bostonista Portlandiin asti: kun hän nykäisi omassa päässään, minä tunsin sen. Se seurasi häntä kaikkialle, se seurasi minua kaikkialle, tämä loistava punos joka venyi ja kiskoi muttei koskaan katkennut, ja aina kun liikahdimme, se muistutti meitä siitä mitä emme enää milloinkaan saisi.”
― Hanya Yanagihara, A Little Life

“olenko kuollut

lojun rannalla huumorintajuttomana
minua ei ole löydetty, kärrätty keskussairaalan kellariin
sänky rämisten, joku raottaa silmiäni
kavahtaa alakuloa
olenko kuollut
jos elintoimintoni ovat semanttisen väittelyn varassa
epävarmuus saattaa huvittaa minua

hengitin vettä
uskoin olevani meduusa
läpäiseminen oli vaivatonta
minulla oli virtaus
uskoin luonnontieteisiin ja mielikuvitukseen
uiminen oli kävelyä luontevampaa

kun meri jäätyi, piilouduin ilmakuplaan
kysymykset olivat vakavia
otin osaa suruuni

menetinkö vai sainko

kahlasinko vain, palasin,
ajatukseni juoksivat edellä, valkoinen
hirvi veti henkeä ja sukelsi

rakastin
sarvet pistivät esiin vedestä ja sinä
hämmästyit kaikkea
mitä sanoin”
― Kristiina Lähde, Kuinka voisit minulta puuttua

“Kyllä se menee ohi, aika parantaa haavat, suru muuttaa muotoaan, nyt lapsesi on paremmassa paikassa, nyt hänen on hyvä olla. Näilä sanoilla minua on yritetty lohduttaa.

Eivät ne lohduta.

Eiväthän ne ole totta.

Menetykseni ei mene ohi. Aika ei paranna haavoja. Suru ei lopu. Se on kroonistunut. Se jättää aivoihin pysyvän molekyylijäljen. Lapseni on lakannut olemasta, eikä sitä tyhjiötä voi täyttää tai korvata millään muulla. Häntä ei enää ole. Hän ei ole missään paremmassa paikassa, ei hänen ole nyt hyvä olla.

Häntä ei enää ole.”
― Katriina Huttunen, Surun istukka